elon kulkua

 

Jotenkin sitä vain hiljaiseksi laittaa, kun tajuaa pienen kasvaneen 9 kk:n ikäiseksi. Koko ajan kehittyvä, täysin äitissä roikkuva lapsi olisi nyt kelan mittojen mukaan päiväkotikypsä. Huh huijakaan. Lapsi on juuri oppinut, miltä tuntuu toisen paha mieli, juuri oppinut tajuamaan jonkun lähdön. Juuri oppinut tukea vasten kävelemään. Juuri oppinut kurottamaan hameen tai paidan helmaan. Ja juuri herännyt vauvavauva-vaiheestaan ja oppinut nauttimaan ympäristöstään, leluistaan. Hän istuu kauan hiljaa, ja tutkii jotain. Nauttii.

 

Ja tässä vaiheessa olisi äidin aika lähteä töihin. Mitä monennes lapsi on, sitä enemmän olen huomannut kauhistelevani lapsen pienuuttaan, vauvauttaan. Hän on kuin pieni apinan poika, joka roikkuu äidissään, ja laumassaan. Nauttii perusturvallisuudestaan, tutuista kasvoista ja laumassa olemisestaan.

 

 

Olen pähkäillyt kovasti töihin lähtöä. Kotiäidin aikatauluttomuus, kiireettömyys kiehtovat. Pääsen seuraamaan koulun sukkulaviestejä, kannustamaan, osallistumaan siihen riemuun ja iloon. Saan taputtaa ja kannustaa.

Yksi päivä töitä, muutama tunti per viikko on nyt tarpeeksi.

 

Kuitenkin ajattelen, että äitin on hyvä ottaa omaa aikaa. Esimerkiksi pienellä työn teolla sitä on ainakin pakko ottaa. (jotain positiivista täytyy yrittää asiasta etsiä ;))
Näin myös isä tulee vauvaa lähemmäksi. Ja myös äiti tuntee olonsa muuksikin kuin äidiksi.

Niin monivivahteista on olla äiti. Niin äärimmäisen onnellista, niin äärimmäisen tunteiden täyttämää ja niin äärimmäistä riippuvuussuhdetta.

Kaunista, parasta. ♥

 

 

 

 

 

hei hei kesä

Tätä kuvaa katsoessa, tulee väistämättä kaiho mieli.

Onko kesä oikeesti takana, täytyykö nyt viimeistään jättää hyvästit.

Kesä, se vuodenaika, jota aina niin kovasti odotetaan ja joka aina yllättääkin lyhykäisyydellään.

Se on kuin piristysruiske monelle suomalaiselle. Minulle ainakin. 

Kesä on tavallaan niin vilkas. Aina uusia tuulia tuova, mutta myös kauniin perinteikäs. Ja iloinen. Paljon iloisia värejä, lämpöä. Jälleennäkemisiä, kaukana asuvien kohtaamisia, joita talvella muistellaan.

Hyvin tärkeä vuodenaika. Niin lyhyt vain, siksi varmaankin se piristysruiske.

 

Syksyyn nyt. Sen tajuaminen haikeuttaa aina. Vaikka se onkin ihan kiva ja hyvä asia.

 

Astutaan sisätiloihin. Kynttilät liittyvät iltaseuraksi. Lämpöä haetaan sisältä. Lankakerät ja lukemattomat kirjat, hyvä musiikki, viltit kutsuvat.

Syysilman kuulaus ja raikkaus ovat jotain aivan erityistä, luovat aivan oman tunnelmansa. Tekee mieli kutsua ihmisiä kylään ja mennä kylään.

Tästä kaihomielisyydestä huolimatta olen kuitenkin aika valmis vastaanottamaan syksyä. Tämä runo "lohduttaa".:)

 

Syysomenain tuoksu
keltaisten lehtien hilpeä juoksu
kuin anteeksi pyytäin
oomme hetken poissa
mutta palaamme jälleen
kun
lumen valkea vaippa
on käynyt ja mennyt'
siksi
ikävöi kesää en nyt.

 



syyshortensia

Hyvin hyvin kaunis kukka. Sitä on mukava ihastella sisätiloissakin. Pitkin talveakin katsella, kuivatettuina.

Omat kuivatetut olisi jo aika uusia.

 

 

 Poika hetki sitten sanoi,

"isä, serkkuni 11-vuotias luokkakaveri on kuollut".

Metsästysreissulla vahinkolaukaisuun.

Poika oli siis se, josta lehdestä luin aiemmin. Tapaus tulikin lähelle.

Kuinka monella on nyt suru.

 Perheellä. Niillä nuorilla koululaisilla. Yhtäkkiä kaverin pulpettipaikka onkin tyhjä. Hiljaiseksi, sanattomaksi asettaa. Kaikki voi tapahtua niin äkkiä.

 

Siksi juuri, katsotaan ympärille. Iloitaan ja arvostetaan. Rakastetaan ja välitetään. Pysähdytään.

Annetaan aikaa.